Tulevaisuuden rakentajat

Kaikki alkaa Veistokoulusta

Taideteollisen koulutuksen juuret ulottuvat Suomessa 1800-luvulle, kun ensimmäinen käsi- ja taideteollinen koulu Veistokoulu aloitti toimintansa tammikuussa 1871. Veistokoulun toiminnan käynnistyminen oli osa 1860-luvulta alkanutta Suomen koulutusjärjestelmän uudistumista, minkä yhteydessä kirkko oli luopunut suuresta osasta opetusvastuutaan ja tämän tilalle oli syntynyt kansakoululaitos. Lisäksi ammattikuntalaitos, joka aiemmin oli vastannut käsityöläisten koulutuksesta, oli hiipumassa pois. Suomalaisen taideteollisuusosaamisen tietoinen rakentaminen kulki käsi kädessä myös autonomisen Suomen voimakkaan teollistumisen kanssa. 

Merkittävänä taustavaikuttajana toimi estetiikan professori Carl Gustaf Estlander, jonka pamfletit suomalaisen käsi- ja taideteollisuuden tilasta ja toiveet tuoda maahan eurooppalainen taideteollinen kulttuuri saivat kannatusta niin teollisuuden kuin päättäjien piireissä. Juuri Estlander sai aikaan Veistokoulun, ja koulunpitkäaikaisen ylläpitäjän Suomen Taideteollisuusyhdistyksen (perustettu 1875) toiminnan myötä suomalaisen muotoilun ja suunnittelun kenttä alkoi muotoutua.

Koulutuksen alkua varjostivat rankat kokemukset 1860-luvun nälkävuosilta. Yhteiskunnalla ei ollut varaa taiteeseen itseisarvona, vaan taide haluttiin valjastaa parantamaan kansakunnan toimintaedellytyksiä. Teollisten tuotteiden tasoa oli nostettava, ja niille tuli löytää uusia markkinoita. 

Kun Veistokoulu aloitti Kasarmintorin kansakoulun tiloissa, lähes puolet kursseista oli yleissivistävää käytännön opetusta: viiva-, käsivara- ja palikkapiirustusta, ornamenttipiirustusta, muovailua, ammatti- ja koristemaalausta, yleistä luonnonoppia, kirjanpitoa sekä laskentoa. Opetusta annettiin arki-iltaisin ja sunnuntaina aamupäivisin. Opiskelijoita oli ensimmäisen lukuvuoden lopussa 64.

Suomalainen koulutusjärjestelmä oli uudistusmielinen, ja Veistokoulu avattiin myös naisille heti ensimmäisenä toimintavuonna, syyskaudella 1871. Suomalaisnaiset ovat siis olleet — muutamaa ensimmäistä kuukautta lukuun ottamatta — alusta saakka mukana rakentamassa maamme käsi- ja taideteollista tarinaa. Olkoonkin, että yhteiskuntanormit miinoittivat naisten ammatillista tietä monin eri tavoin koulun ulkopuolella. 

Veistokoulu vakiinnutti asemaansa vuonna 1885, kun Venäjän keisari julisti sen autonomisen Suomen Taideteollisuuden keskuskouluksi. Ateneum-rakennus vihittiin käyttöön 1887, ja näin ylemmän taideteollisuuden opetuksella oli erinomaiset puitteet kehittää toimintaansa.  

Teollisuuden vai taiteen palveluksessa?

Taideteollisuudessa painotettiin alun perin sen hyötyä tuotantoelämälle, mutta uusi vuosisata eli 1900-luku toi mukanaan uudenlaista ajattelua. Taidekäsityö alkoi korostua osana muita taiteita, erityisesti arkkitehtuuria. Kansainvälinen läpimurto tapahtui Suomen paviljongissa Pariisin maailmannäyttelyssä vuonna 1900. Myös koulutuksessa alettiin korostaa taideteollisuutta taidekäsityönä, ja teollinen palvelutehtävä jäi toissijaiseksi. Koulun taiteellisina johtajina näihin aikoihin toimivat Armas Lindgren ja hänen seuraajansa Rafael Blomstedt. 

Vuoden 1915 uudessa opetusohjelmassa ylempi taideteollisuuskoulu oli kolmivuotinen ja osastojako seuraava: mallipiirustusosasto, huonekalupiirustusosasto, koristemaalausosasto, ornamenttiveisto-osasto, keramiikkaosasto, taidetaonta- ja metallinpakotusosasto, piirustuksen opettajan valmistusosasto. Graafisen taiteen osasto aloitti toimintansa 1926 ja lukuvuonna 1929-1930 syntyi tekstiilitaiteen osasto. 

Ennen sota-aikaa kotimainen taideteollisuus oli pitkälti käsityövaltaista piensarjatuotantoa sekä arkkitehtuuriin sidottua sisustamista ja koristetaidetta. Tekstiili- ja keramiikkateollisuus sekä metsäteollisuuden massatuotanto olivat kasvussa mutta alat eivät vielä osanneet hyödyntää ammattisuunnittelijoita suuremmassa määrin.

Kansainväliset modernismin vaikutteet alkoivat kuitenkin 1930-luvulla yleistyä nopeasti. Käsitys yhteiskunnasta, ihmisestä ja elintavoista alkoi muuttua, ja teknologioiden kehitys toi uusia mahdollisuuksia. Modernismi kapinoi perinteitä vastaan, ja suunnittelussa pyrittiin yhä enenevässä määrin selkeyteen, järjestykseen ja tasa-arvoon. Suomalaiselle suunnittelulle ominaiset ratkaisut alkoivat muotoutua. Ammattilaiset loivat kotimaisille raaka-aineille, tuotannolle ja tottumuksille sopivia variaatioita kansainvälisistä esimerkeistä. Esimerkiksi kalustesuunnittelussa tyypillinen kromattu teräsputki korvattiin koivulla ja koivuvanerilla, ja mm. Alvar Aallon kokeilujen tuloksena syntyi monta klassikon aseman saanutta huonekalutyyppiä.

Kysyntä tällaiselle suunnittelulle kasvoi helposti keskiluokkaisissa kaupunkikodeissa. Suomi oli kuitenkin edelleen maatalousvaltainen, perinteinen talonpoikaiskulttuuri. Maaseudun kehittäminen ja nykyaikaistaminen oli yksi modernin projektin tavoitteista, ja pian kodista, sen kalustamisesta ja toiminnallisuudesta tulikin keskeinen uudistumisen näyttämö. Siellä taideteollisuus näytteli erittäin merkittävää roolia arjen laatua ja toimivuutta kohottavana voimana, läpi kaikkien yhteiskuntakerrosten. 

Taideteollisuuden suuri nousu ja radikalisoituminen

Sota-aika pysäytti taideteollisen kehityksen, mutta vain hetkellisesti. Jälleenrakennuksen aika vauhditti suomalaisen taideteollisuuden suurta nousua. Nuori, modernismin omaksunut suunnittelijapolvi ymmärsi teollisen sarjavalmistuksen rajoitukset ja mahdollisuudet ja pääsi näyttämään kyntensä. Koulutuksen painotus heilahti jälleen lähemmäs teollisuuden vaatimuksia.

Vuonna 1949 Taideteollisuuden keskuskoulu otti uusia askelia vakiintumisen ja virallistumisen polulla, tällä kertaa kauppa- ja teollisuusministeriö vahvisti johtosäännön ja koulun nimi muutettiin Taideteolliseksi oppilaitokseksi.  

Kansainvälisillä areenoilla saavutettiin 1950-luvulla lukuisia voittoja. Maailma löysi Suomen Milanon IX triennaalissa vuonna 1951; näyttelyssä esiteltiin suomalaista taideteollisuutta ryijyistä keramiikkaan ja lasiin. Taideteollisuus kehittyi ja laajeni myös kulutuskysynnän kasvaessa. Lukuisia tähtisuunnittelijoita alkoi nousta parrasvaloihin: Tapio Wirkkala, Timo Sarpaneva, Kaj Franck, Gunnel Nyman, Saara Hopea ja Nanny Still. Kriitikko ja muotoilija Arttu Brummer opetti suurta osaa menestyksekkäästä suunnittelijasukupolvesta. 1960-luvulle tultaessa taideteollisuus kuten myös arkkitehtuuri olivat vakiinnuttaneet asemansa ja yhteistyö teollisuuden kanssa sujui hyvin. Koulutetuille ammattilaisille oli imua työmarkkinoilla. Suotuisat vuodet jatkuivat 1970-luvun puolivälin öljykriisiin saakka. 

Jo 1960-luvulla alan sisällä alkoi kuitenkin kuulua voimistuvia kriittisiä äänenpainoja. Nuori, radikaali sukupolvi korosti sosiaalista yhdenvertaisuutta ja luontoarvoja osana maailmanlaajuista poliittista kuohuntaa. Teknokraattis-kaupallista hyötyajattelua vierastettiin, ja alan taideluonnetta haluttiin vahvistaa. Taideteollinen oppilaitos — joka korotettiin yliopistotasoiseksi Taideteolliseksi korkeakouluksi vuonna 1973 — oli alan kriittisen keskustelun polttopisteessä. 

Opiskelijaradikalismi ja kulttuurielämän politisoituminen elivät ja voivat hyvin 1960-70-lukujen Taideteollisessakorkeakoulussa. Opiskelijalakot, mielenosoitukset sekä äärivasemmistolaisten opiskelijoiden ja nuoren polven opettajien vahva asema tekivät Taikista yhden tuon ajan politisoituneimmista korkeakouluista Suomessa.Kuohuvaa keskustelua käytiin taideteollisuuden ammattikäytännöistä, koulutuksen painopisteista sekä koulunyhteiskunnallisesta ja kulttuurisesta asemasta. Elitistisyys, taiteilijakeskeinen suunnittelijakulttuuri ja suuntautuminen kauniiden ja kalliiden esineiden suunnitteluun saivat tyrmäyksen laajalla rintamalla.

1960–1967 toimineen koulun taiteellisen johtajan Kaj Franckin aikana nuori polvi halusi syöstä vallasta taideteollisuuden ”elitistisen establishmentin”. Liikehdintä kuitenkin puoluepolitisoitui 1970-luvulle tultaessa, ja koulusta tuli vasemmistolainen, vallitsevaa poliittista järjestelmää suoraan kritisoiva toimija. Koulu vajosi heikkouden tilaan yhtäältä jatkuvan, itseaiheutetun mediariepottelun ja toisaalta valtion sekä talouselämän luottamuspulan myötä. 

Työn luonne muuttuu

Taideteollinen korkeakoulu muutti Arabian tehdaskiinteistöön vuonna 1986 ja kokosi vuosikymmenten jälkeen kaikki korkeakoulun osastot yhteen osoitteeseen. Myös jatko-opinnot käynnistyivät 1980-luvun lopulla. Ajanjakson suurin mullistus oli kuitenkin digitalisoituminen, joka toi käyttöön uusia, tietokonepohjaisen mallintamisen työkaluja sekä 1990-luvulta lähtien tietoverkon ja internetin. Koko työn luonne alkoi muuttua ja sai uusia ulottuvuuksia. Mobiililaitteet ja -ohjelmistot tarvitsivat luovia ammattilaisia, ja aivan uutena alana kehittyikin teollista ja graafista suunnittelua yhdistävä mediamuotoilu. 

Koulussa ymmärrettiin varhain, että digitalisaatio tulee perusteellisesti muuttamaan kaikkea toimintaa — vaikka kukaan ei osannutkaan ennustaa muutoksen syvyyttä. Reaktiona uuteen tilanteeseen perustettiin Media Lab (v. 1995) ja sovittiin Mediakeskus Lumeen rakentamisesta. Lume olisi ”digitaaliajan taidelaboratorio”, joka loisi kansainvälisen ammattitason puitteet elokuvataiteen ja lavastustaiteen koulutuksille.

Korkeakoulun Suomi-keskeinen ilmapiiri alkoi vaihtua avoimeksi ja muutosmyönteiseksi kansainvälistymiseksi. Verkostoitumista muotoilijoiden, taiteilijoiden ja tutkijoiden kanssa edistivät mm. CUMULUS-, CIRRUS- ja AIAS-verkostojen perustaminen. Monta uutta koulutusohjelmakokeilua ja -avausta käynnistyi, niiden joukossa International Design Business Management IDBM.   

Perinteiset taideteollisuuden muodot sekä taidekäsityö kukoistivat kiivaasti digitalisoituvan todellisuuden rinnalla koko 1980-luvun taloushuuman vuodet. 1990-luvulla koitti laskunmaksun aika, ja suunnittelun sekä muotoilun kenttä nähtiin nyt uudessa valossa — yhtenä talouslamasta nousun ja uudelleenrakentamisen keinona. Suomen EU-jäsenyys avasi globaalitalouden markkinat kulutustavaroille ja vauhditti tätä ajattelua. Tosin samalla jouduttiin sopeutumaan entistä vaativampaan, kansainväliseen kilpailutilanteeseen. Vastauksena uusiin haasteisiin koulutuksen, tutkimuksen, tuotantoelämän ja politiikan päättäjät laativat vuonna 2000 viisivuotisen muotoilupoliittisen ohjelman. Ala nosti statustaan ja näkyvyyttään keskeisenä luovan talouden alana ja osana Suomen innovaatiotoimintaa. 

2000-luvun alussa käynnistyi myös keskustelu taideyliopistojen yhdistämisestä yhdeksi yhtenäiseksi korkeakouluksi. Ensimmäinen esillä ollut yhdistelmä koski Kuvataideakatemian, Taideteollisen korkeakoulun ja Teatterikorkeakoulun keskittymää. Tämä suunnitelma ei lopulta toteutunut. Sen sijaan rehtori Yrjö Sotamaan vuoden 2005 ehdotuksesta alkoi uuden säätiöyliopiston valmistelu: liittämällä Helsingin kauppakorkeakoulu, Taideteollinen korkeakoulu ja Teknillinen korkeakoulu yhteen. Toimintansa uusi Aalto-yliopisto aloitti 1.1.2010. Vuoden 2012 alussa Aalto-yliopiston rakennetta uudistettiin yhdistämällä vanha Taideteollinen korkeakoulu ja vanhan Teknillisen korkeakoulun (Insinööritieteiden korkeakoulun) arkkitehtuurin laitos Aalto-yliopiston taiteiden ja suunnittelun korkeakouluksi. 

Aalto-yliopisto ei syntynyt kitkatta, vastustus oli voimakkainta juuri Taideteollisessa korkeakoulussa. Kriitikot puolsivat taiteen autonomisen aseman säilyttämistä, jonka he katsoivat olevan ristiriidassa innovaatioyliopistohankkeen kanssa.

Kesällä 2018 Aalto-yliopiston taiteiden ja suunnittelun korkeakoulu muutti Otaniemen kampusalueelle, Verstas Arkkitehtien suunnittelemaan uudisrakennukseen Väreeseen. Koulun tarinassa alkoi uusi jännittävä kappale, joka mahdollistaa ja kannustaa entistä enemmän ylittämään alojen välisiä rajoja. Tänään Aalto ARTS on alansa suurin Pohjoismaissa ja yksi arvostetuimpia kouluja koko maailmassa. 

Taideteollisen korkeakoulutuksen tavoitteena on aina ollut taiteellisen näkemyksen, käden taitojen ja tieteellisten valmiuksien syventäminen sekä niiden vieminen ammattikäytänteisiin. Perinteisen tuote- ja ympäristösuunnittelun rinnalle on vuosien saatossa kasvanut vahva kuvallisen viestinnän, uuden median ja elokuvataiteen koulutus. 

Tänä päivänä ote on yhä kokonaisvaltaisempi. Yhtäältä ammattilaisemme ovat edelleen kiinnostuneita ensiluokkaisesta käsityötaidosta, esinemuotoilusta ja taiteellisesta näkemyksestä. Toisaalta he keskittyvät toimintojen, kokemusten ja vuorovaikutusten syvälliseen ymmärtämiseen. Niihin keinoihin, joilla vastataan niin ihmisten ja yhteisöjen kuin ympäristönkin tarpeisiin. Maailma tarvitsee tätä osaamista enemmän kuin koskaan.