Suomen rakentajat

Arkkitehtien korkeakoulutasoisen opetuksen lasketaan Suomessa alkaneen vuonna 1872 Polyteknillisen koulun perustamisen myötä, josta sittemmin tuli Teknillinen korkeakoulu ja Aalto-yliopisto. Arkkitehtien lisäksi arkkitehtuurin laitoksella koulutetaan nykyisin maisema-arkkitehteja ja sisustusarkkitehteja. Opetuspaikat ja tutkintorakenteet ovat vaihtuneet, mutta ydin on säilynyt. Arkkitehtuurin aloja yhdistää ihmisen suhde tilaan, rakennettuun ympäristöön ja luontoon sen eri mittakaavoissa.

Arkkitehtien opetus on vuosikymmenten ja -satojen aikana laajentunut lukuisille uusille alueille. Tietokoneavusteinen suunnittelu ja kestävä kehitys ovat nykyään välttämättömiä oppiaineita. Tarjolla on myös valinnaisia kursseja esimerkiksi humanitaarisen arkkitehtuurin tai sosiaali- ja terveysarkkitehtuurin alalta. Mikä tärkeää, korkealaatuinen arkkitehtuuriopetus on vuosikymmenten ajan ylläpitänyt tiiviitä yhteyksiä arkkitehtitoimistojen käytännön suunnittelutyöhön.

Suomalaisten arkkitehtien työ ja ammattiosaaminen on tehnyt pitkän matkan agraariselta 1800-luvulta tämän päivän tietoyhteiskuntaan. Arkkitehtien ammattikunnan vaikutus on näkynyt läpi aikojen myös yhteiskunnallisia ja kulttuurisia kysymyksiä ratkottaessa. Heidän työnsä jälki on nähtävissä kaupunkien kaduilla ja taajamien keskustoissa – se on suunnitellun ja rakennetun ympäristömme historiaa ja tulevaisuutta.

Tänä päivänä Aalto-yliopiston arkkitehtuurin laitos on kansainvälisesti arvostettu opetus- ja tutkimusyksikkö, jolla on tiiviit kansainväliset yhteydet ja hyvä kilpailukyky verrokkiyliopistoihin nähden. Laitos ja sen opetus suuntautuu tulevaisuuden rakentamisen haasteisiin Suomen vahvan arkkitehtuuriperinnön pohjalta. Suomalaisella arkkitehtuurilla on maailmalla hyvä maine.

Arkkitehtuurin historian opetusdiat, Erkki Huttunen: Puukemian johtajan asunto 1942-46. Kuva: Aalto-yliopiston arkisto, FINNA

Arkkitehtiopiskelijoita 1896: Torsten Montell, Wivi Lönn, Eliel Saarinen, Albertina Östman, Armas Lindgren. Kuva: Museovirasto, historian kuva-arkisto

Arkkitehtiopiskelijoita vuonna 1908, mukana mm J. S. Sirén ja Leila Gadolin. Kuva: Aalto-yliopiston arkisto, FINNA

Koulutuksen syntyvaiheet

Arkkitehtien ammattikunnan synty Suomessa ajoittuu autonomian ajan alkuun 1800-luvulle, jolloin heräsi tarve omasta arkkitehtikunnasta vastaamaan maan julkisesta rakentamisesta. Tuolloin Suomessa toimineet arkkitehdit olivat saaneet koulutuksensa ulkomailla: Tukholman Taideakatemiassa, kuten rakennushallitusta edeltävän intendentinkonttorin ensimmäinen intendentti, italialainen Carlo Bassi, tai Berliinissä, kuten tämän seuraaja, saksalainen C.L. Engel. Intendentinkonttoriin otettiin 1820–1830-luvuilla oppiin yksittäisiä harjoittelijoita ja myöhemmin lääninarkkitehdit, kuten G.Th. Chiewitz, kouluttivat konttoreissaan oppilaita. Jo ”Chiewitzin akatemian” opetusmenetelmiin kuuluivat opintomatkat ja käytännön rakentamistehtävät, jotka ovat edelleen mukana arkkitehtien koulutuksessa.

Arkkitehtien koulutus muualla Euroopassa tapahtui joko ranskalaiseen perinteeseen nojaavissa taideakatemioissa tai insinööritieteisiin perustuvissa polyteknisissä kouluissa. Suomeen omaksuttiin saksalainen polytekninen koulutusjärjestelmä. Arkkitehtuuri sisällytettiin Helsingin Teknillisen reaalikoulun opetusohjelmaan vuonna 1863 ja opetusta perustamaan kutsuttiin saksalainen arkkitehti Ludwig Bähr. Helsingin Teknillisen reaalikoulun nimi muutettiin vuonna 1872 Polyteknilliseksi kouluksi.

Tätä voidaan pitää arkkitehtuurin korkeakoulutasoisen opetuksen alkuna Suomessa.

Arkkitehtuurikoulutuksen perustajana Suomessa pidetään Arkkitehti F. A. Sjöströmiä, joka toimi ensimmäisenä arkkitehtuurin opettajana 1873 alkaen.

Vuosisadan vaihteeseen liittyi kansallinen herääminen, ja arkkitehdit toimivat osaltaan kansallisen identiteetin tulkkeina. Kaupungistumisen ja teollistumisen nousu sekä taloudellisten edellytysten kasvu lisäsivät rakentamisen ja suunnittelun tarvetta.

Arkkitehtiopiskelijoiden kokonaismäärä lisääntyi ensimmäiseen maailmansotaan asti ja yhä sen jälkeenkin, koska ulkomailla opiskelu ei enää sodan takia ollut mahdol-lista. Sodanjälkeinen Suomi tarvitsi entistä laajempaa tekniikan ja arkkitehtuurin osaamista ja arkkitehdeille riitti runsaasti työtä maan jälleenrakentamisessa.

Aleksanterinkadulta Väreeseen

Teknillinen reaalikoulu, sittemmin Polyteknillinen koulu, toimi vuoteen 1877 asti Aleksanterinkadulla Litoniuksen talossa, eräässä Helsingin ydinkeskustan vanhimmista säilyneistä yksityistaloista. Koulun oma uusi rakennus, jonka suunnitteli F. A. Sjöström, valmistui Hietalahden torin laidalle 1877.

Koulun nimi muuttui Teknilliseksi korkeakouluksi vuonna 1908. Oppilasmäärä kasvoi vuosi vuodelta, samoin tilan tarve. Koulu ja arkkitehtiosasto muuttivat Hietalahdesta arkkitehti Alvar Aallon suunnittelemalle Otaniemen kampukselle vuonna 1964.

Suuri muutos tapahtui 2010-luvulla, kun Aalto-yliopisto perustettiin ja arkkitehtiosasto siirtyi osaksi Taiteiden ja suunnittelun korkeakoulua. Otaniemeen valmistui Verstas-arkkitehtien suunnittelema Väre-rakennus, jonne Taiteiden ja suunnittelun korkeakoulu muutti vuonna 2018. Arkkitehtuurin laitoksen tilat sijaitsevat nykyisin sekä Alvar Aallon suunnittelemassa vanhassa päärakennuksessa että Väre-rakennuksessa.

Koulu toimi aluksi Litoniuksen talossa Aleksanterinkadulla Helsingissä. Valokuvaaja Pietinen 1930–1939. Kuva: Aalto-yliopiston arkisto, FINNA

Väre-rakennus valmistui Otaniemen kampukselle vuonna 2018. Kuva: Anni Kääriä/Aalto-yliopisto

Signe Hornborg, tuleva Euroopan ensimmäinen naispuolinen arkkitehti 1878, kuvaaja Daniel Nyblin. Kuva: Aalto-yliopiston arkisto, FINNA

Arkkitehti Wivi Lönn työhuoneessaan, ajankohta ei tiedossa. Kuva: Aalto-yliopiston arkisto, FINNA

Nykyisin enemmistö arkkitehtiopiskelijoista on naisia. Kuva: Unto Rautio/Aalto-yliopisto

Naiset arkkitehtikoulutuksessa

Naiset saivat Suomessa mahdollisuuden korkeampaan koulutukseen 1860-luvulla, ja heitä hyväksyttiin ”ylimääräisiksi oppilaiksi” arkkitehtuurin opetukseen vuodesta 1887 alkaen. Vuosina 1887–1894 opiskelunsa aloittaneet kaikki kuusi naista valmistuivat normaalissa ajassa, heistä ensimmäisenä vuonna 1890 Signe Hornborg, joka valmistui arkkitehdiksi tiettävästi ensimmäisenä naisena Euroopassa. Omalla urallaan mainetta saanut ja tiettävästi Euroopan ensimmäinen oman toimiston perustanut arkkitehti Wivi Lönn valmistui 1896.

1890-luvulla maailmassa toimi ilmeisesti vain kuusi naisarkkitehtia, jotka olivat kaikki suomalaisia. Tuolloin arkkitehdeiksi valmistuneilla naisilla ei ollut esikuvia tai sopivia roolimalleja – heistä itsestään tuli sellaisia.

Teknillisen korkeakoulun perustamisen jälkeen 1908 lähes joka vuosi yhä useampia naisia kirjoittautui arkkitehtuuriosastolle. 1930-luvun alussa Suomessa oli viitisenkymmentä arkkitehtitutkinnon suorittanutta naista, ja sadas valmistui 40-luvun alkuvuosina.

Sinänsä tasa-arvoisesta koulutuksesta huolimatta naisten osuus Suomen rakennustaiteessa näyttää tosiasiallista panosta pienemmältä, koska naiset ovat saaneet tyytyä vähemmän arvostettuihin suunnittelutehtäviin miesten huolehtiessa edustusrakennuksista. Historian aikakirjoista naisarkkitehtien työt on käytännöllisesti katsoen usein ”unohdettu”. Heidän työnsä arvostus alkoi nousta esiin vasta myöhempinä vuosikymmeninä.

Myös professorikunnassa naisten asema alkoi nousta vasta myöhään. Ensimmäinen naisen hallinnoima professuuri arkkitehtuurin koulutukseen saatiin 1970-luvulla, alana maisemasuunnittelu (Leena Iisakkila). Arkkitehtuurin historiassa ensimmäinen naisprofessuuri saatiin 2000-luvulla (Aino Niskanen) ja rakennussuunnittelussa vuonna 2014 (Pirjo Sanaksenaho).

Nykyisin arkkitehtiopiskelijoista enemmistö on naisia. Kun syksyllä 1999 kaikista arkkitehtiopintonsa aloittaneista naisia oli 42 prosenttia, vuonna 2022 heitä oli jo yli 60 prosenttia ja maisemasuunnittelussa yli 80 prosenttia. Naispuolisia professoreita laitoksella on nyt kahdeksan.

Korkealaatuinen arkkitehtuuriopetus on vuosikymmenten ajan ylläpitänyt tiiviitä yhteyksiä arkkitehtitoimistojen käytännön suunnittelutyöhön.

Arkkitehtuurin opetusmenetelmiin ovat kautta aikojen kuuluneet opintomatkat, joilta on haettu oppia, historiaa ja uusinta tietoa.

Opetussisällöt laajenevat

Arkkitehtuurin laitoksen oppilasmäärä kasvoi hitaasti ja ylitti 1900-luvun alussa 50 opiskelijaa. Kahden professorin lisäksi saatiin silloin palkata yksi lehtori, jonka opetusala oli vanhan- ja keskiajan rakennustaide. Pääaineita olivat aluksi arkkitehtuuri ja rakennuskonstruktio-oppi. Diplomityön vaatimuksena oli keskikokoisen rakennuksen piirustusten laatiminen rakenne- ja kustannusarvioineen sekä aine- ja työselostuksineen.

Teknillinen korkeakoulu tarjosi vuodesta 1908 alkaen kaikki akateemisen opiskelun mahdollisuudet, myös jatko-opiskelun diplomitutkinnon jälkeen aina tohtorintutkintoon saakka. Aluksi väitöskirjan edellyttämä tutkimustoiminta oli varsin vaatimatonta, eikä koululla ollut laboratorioitakaan, joissa olisi voinut tehdä korkeatasoista teknillistä tutkimusta. Puutteesta päästiin vasta 1920-luvulla.

1940-luvulla Teknillisen korkeakoulun opetusohjelmat uusittiin, tavoitteena oli lisätä korkeakoulun sisäistä päätösvaltaa opetuksen sisältöön ja pysyttää opiskeluajat 4,5 vuodessa. Opetusta tehostettiin ja keskitettiin. Uudistustarve kuulostaa samalta, kuin nyt, 80 vuotta myöhemmin Aalto-yliopiston taiteiden ja suunnittelun korkeakoulussa: opiskelijat valmiiksi tehokkaammin ja nopeammin!

Nykyistä yhdyskuntasuunnittelua edeltänyt asemakaavaoppi eli kaupunkien järjestelyoppi tuli arkkitehtuurin opetusohjelmaan 1922. Asuinrakennusten suunnittelu tuli osaksi kolmannen vuoden opetusohjelmaa 1950-luvulla ja se sai oman professuurinsa 1950. Kiinnostus yhdyskunta- ja kaupunkisuunnitteluun lisääntyi 1960-luvulla uuden kaavoituslainsäädännön myötä huomattavasti. Toinen siirtymä rakennussuunnittelusta kaupunkisuunnittelun piiriin tapahtui 1980-luvun lopulla.

Taloudellisen ja yhteiskunnallisen elpymisen kautta, 1950-lukua, on pidetty myös suomalaisen arkkitehtuurin kultakautena. Silloin suomalainen arkkitehtuuri ja arkkitehdit nousivat laajemmin kansainväliseen tietoisuuteen. He loivat osaltaan suomalaista kansallista identiteettiä.

Ehdotus Eläintarhan puistoalueen itäisen osan järjestämiseksi (nykyinen Linnanmäki) 1913. Kuva: Aalto-yliopiston arkisto, FINNA

Pienoismalli arkkitehti Heikki Komokallion Keravan keskustavisiosta 1970.Valokuvaaja Väinö Kerminen. Kuva: Aalto-yliopiston arkisto, FINNA

Perusteet: Aine 1 -kurssilla testataan erilaisten materiaalien työstämistä käytännössä ja analysoidaan rakenteiden mahdollisuuksia.

Perusteet: Synteesi -kurssin tavoitteena on antaa opiskelijoille mahdollisuus
valjastaa käyttöön kaikki kahden ensimmäisen opiskeluvuoden aikana opitut suunnittelutaidot.

Radikaalia liikehdintää

Levottomalla 1960-luvulla opiskelijaliikehdintä oli vilkasta ja heijasti yleismaailmallista suurten ikäluokkien kapinaa. Otaniemessäkin seurattiin ”hullun vuoden” 1968 mellakointia amerikkalaisissa ja eurooppalaisissa yliopistoissa.

Arkkitehtuurikoulutuksen osastokollegio alkoi valmistella opinto-ohjelman uudistusta 1960-luvun lopulla, mutta samaan aikaan nuoremmat opettajat ja opiskelijat laativat oman manifestinsa koulutuksen perusteiden ja sisällön muutostarpeista. Opetuksen taso koettiin luvattoman kehnoksi, kun osa professoreista vietti aikansa mieluummin toimistoissaan kuin pitämällä luentoja tai ohjaamalla harjoitustöitä.

Arkkitehtuurin laitos, rakennusoppin harjoitustyö: pienoismallipalkin rakentaminen, vuosikurssi 1970-1971. Kuva: Aalto-yliopiston arkisto, FINNA

Siltatehtävän testausta Aalto-yliopistossa 2020-luvulla. Kuva: Laura Arpiainen

Tyytymättömyyttä opetukseen sekä arkkitehdin roolin elitistisyyteen ja kapea-alaisuuteen purettiin käytännössä: arkkitehtiylioppilaat valtasivat Otaniemen arkkitehtiosaston kahteen kertaan keväällä 1969. Opiskelijat vaativat professuurien muuttamista määräaikaisiksi ja ”turhien” taideaineiden karsintaa opetusohjelmasta.

Liikehdinnän tuloksena uusi opetusohjelma hyväksyttiin. Opetusohjelma uudistettiin lisäämällä valinnaisuutta ja pidentämällä tavoiteopiskeluaika kuuteen vuoteen. Arkkitehtiosastolla otettiin käyttöön valinnaiset aineet ja suorituspistejärjestelmä, jossa hyväksyttiin myös osaston ja korkeakoulun ulkopuolella suoritettuja opintoja. Malli levisi sittemmin myös muille osastoille ja muihin korkeakouluihin. Paluuta entisiin pääosin pakollisiin oppiaineisiin perustuviin ja tiukasti professorivetoisiin tutkintoihin ei enää ollut. 1960-luvulla myös vuosikurssien sisäänotto kasvatettiin 40:stä 50:een arkkitehtiopiskelijaan, kun maan jälleenrakennukseen tarvittiin lisää suunnittelijavoimia.

Kohti monimuotoisempaa opiskelua

Maisemasuunnittelun opetus siirrettiin Teknillisen korkeakoulun arkkitehtiosastolle Helsingin yliopiston maatalous- ja metsätieteiden tiedekunnasta 1969. Oma maisema-arkkitehtuurin tutkinto-ohjelma käynnistyi arkkitehtiosastolla 1989.

Opetuksen suhteen 1980-luku oli edeltäviä vuosikymmeniä rauhallisempi, kun yhteiskunnallisesta aktiivisuudesta siirryttiin yksilökeskeisempään opiskeluun. 80-luku oli arkkitehtuurin historian, jonka opetusta Nils-Erik Wikberg oli uudistanut 1950-luvulta alkaen. Historia ulottui nyt nykyaikaan asti, kun se aiemmin oli päättynyt 1800-luvun lopulle.

Historia ei ollut enää kiinni vain menneessä ajassa, vaan auttoi löytämään ratkaisuja myös tulevaisuuden hankkeisiin: menneisyys otettiin mukaan tulevaisuuden rakentamiseen.

Sosiaali- ja terveysalan arkkitehtuurin tutkimukseen perustettiin oma SOTERA-tutkimusinstituutti vuonna 1983 sairaalafyysikko, professori Erkki Vauramon myötävaikutuksella. Se toimii aktiivisesti ja yhä ajankohtaisempana tutkimusryhmänä edelleen.

Puurakentamisen uutta nousua ryhdyttiin edistämään 1990-luvun puolivälissä. Puualan opetusta lisättiin kaikissa korkeakouluissa ja Teknillisen korkeakoulun arkkitehtiosastolle saatiin ensimmäinen puurakentamisen professuuri 1995 (Eero Paloheimo). Puuarkkitehtuurin nousu arkkitehtiosaston opetuksen lippulaivaksi tapahtui 1990–2000-luvun vaihteessa, kun kansainvälinen Wood Program -ohjelma perustettiin.

Vuosituhannen vaihde toi arvokkaan tunnustuksen, kun Opetusministeriö nimitti Teknillisen korkeakoulun arkkitehtuurin osaston taiteellisen toiminnan huippuyksiköksi 2001–2002. Tämä tarjosi hyvän kannustimen tähdätä yhä pidemmälle.

Laitoksen opetus ja tutkimus ovat ajassa kiinni, ja niillä on laaja kosketuspinta ajankohtaisiin yhteiskunnallisiin ja kansainvälisiin keskusteluihin. Kestävä suunnittelu on nykyään keskeinen aihe kaikessa rakennetun ja rakentamattoman ympäristön opetuksessa.

Opiskelijoita työn äärellä, vasemmalta Mikko Raskinen. Kuvassa vasemmalta katsottuna Aapo Olkkonen, Ivan Korhonen ja Saga Luhtala. Kuva: Mikko Raskinen/Aalto-yliopisto

Tietokoneavusteista topografian suunnittelua. Kuva: Pia Fricker

Arkkitehtuurin tutkimus

Arkkitehtuurin laitoksen tutkimusperinne on nuorta. Tutkimukseen suhtauduttiin pitkään kuin toisarvoiseen toimintaan rakennustaiteellisen suunnittelun ohessa. Alan tutkimusmetodit ja -kirjallisuus ovat hahmottuneet kansainvälisestikin vasta 1900-luvun lopulla.

Laitoksen tutkimus tuottaa tietoa arkkitehtuurista, maisema-arkkitehtuurista, asumisesta, yhdyskunta- ja kaupunkisuunnittelusta, suunnittelun käytänteistä, arkkitehtuurin roolista yhteiskunnassa sekä rakentamisen tulevaisuudesta. Laitoksella tutkitaan myös arkkitehtuurin historian ja rakennussuojelun kysymyksiä. Tutkimuksen painopistealoihin kuuluvat lisäksi sosiaali- ja terveysalan rakentamisen tutkimus, kestävän kehityksen mukaisen rakentamisen tutkimus, tietokoneavusteiset suunnittelumenetelmät sekä humanitaarinen arkkitehtuuri. Laitoksen tutkimusprofiili kattaa arkkitehtuurin perustutkimuksen sekä teollisuuden ja julkisen sektorin tarpeita palvelevan soveltavan tutkimuksen.

Tohtorintutkintojen määrä on kasvanut yhdestä vuosikymmenessä muutamaan vuodessa. 1990-luvulla osastolta valmistui 11 tohtoria, 2000-luvulla 14, 2010-luvulla jo 22. Väitöskirjoista merkittävä osa on ollut arkkitehtuurin historian ja yhdyskuntasuunnittelun aloilta. 2020-luvulla tutkimustoiminta on jo vireää ja kattaa monet opetusalat. Tutkimusrahoitusten haku ja tieteellisten artikkelien kirjoittaminen ovat tulleet jäädäkseen akateemisen henkilökunnan arkeen.

Perinteiset vesikattorakenteet Suomessa -kurssiin kuuluva käytännön työ käynnissä Louhivuoren linnassa. Kuva: Panu Savolainen

Immersiivinen data ja vuorovaikutus -kurssin hankkeissa esitellään uudenlaisia laskennallisia suunnittelumenetelmiä, joiden avulla voidaan olla luovassa vuorovaikutuksessa globaalin ja paikallisen datan kanssa. Kuva: Pia Fricker/Aalto-yliopisto

Lisätty data-vuorovaikutus yhdistetään konkreettiseen hiekkalaatikkoympäristöön kestävän suunnittelun ehdotusten laatimiseksi. Kuva: Pia Fricker/Aalto-yliopisto

Aalto-yliopiston aika

Uuden innovaatioyliopiston, Aalto-yliopiston, perustamiseksi yhdistettiin Teknillinen korkeakoulu, Kauppakorkeakoulu ja Taideteollinen korkeakoulu vuonna 2010. Arkkitehtiosasto oli ollut osana Teknillistä korkeakoulua, mutta taideteollisen alan liityttyä samaan yliopistoon, arkkitehtuuri siirrettiin osaksi uutta Taiteiden ja suunnittelun korkeakoulua. Vuonna 2018 sisustusarkkitehtien koulutus siirrettiin muotoilun laitokselta osaksi arkkitehtuurin laitoksen opetusta ja monialainen, Helsingin yliopiston kanssa yhteinen Urban Studies and Planning -maisteriohjelma perustettiin.

Arkkitehtuurin laitoksella voi nykyisin opiskella arkkitehtuuria, kaupunki- ja yhdyskuntasuunnittelua, maisema-arkkitehtuuria ja sisustusarkkitehtuuria. Arkkitehtikoulutuksen lähtökohtana on, että arkkitehtuuri on taidetta, joka edellyttää ammatillisten käytäntöjen oppimista, yksilöllistä taiteellista kehitystä ja teknistä sekä taloudellista tietämystä rakentamisesta. Tavoitteena on kouluttaa kriittisiä ajattelijoita, jotka kantavat vastuuta sosiaalisesti, kulttuurisesti ja ekologisesti kestävän rakennetun ympäristön suunnittelusta ja tutkimuksesta. Poikkitieteellisyys ja monialaisuus ovat Aalto-yliopiston toiminnan kulmakiviä.

Käytännönläheinen perinne Suomen arkkitehtikouluissa juontaa juurensa jo koulutuksen alkuajoista. Professorit olivat omaa toimistoa pitäviä tunnettuja arkkitehteja, sillä ajateltiin, että hyvä arkkitehti osaa myös opettaa. Professuurien ja opetustehtävien täyttötavat ovat uudistuneet perusteellisesti vasta Aalto-yliopiston myötä 2010-luvulla. Nykyään kaikki vuotta pidemmät opetustehtävät on laitettava avoimeen kansainväliseen hakuun.

Kansainvälisyys ja monimuotoiset opintosisällöt

Arkkitehtuurin koulutus ja ammatinharjoittaminen on ollut aina kansainvälistä ja ulkomaiset yhteydet vilkkaita. Oppia, historiaa ja uusinta tietoa on haettu myös muualta, ja samalla ylpeänä esitelty kansallista osaamista.

Kun verrataan arkkitehtuurin laitosta Aalto-yliopistossa Teknillisen korkeakoulun aikaiseen arkkitehtiosastoon, merkille pantavin muutos on kansainvälisyyden lisääntyminen.

Opettajakunnassa on professoreita ja lehtoreita Suomen ulkopuolelta, ja laitoksen opiskelijoista lähes viidesosa on ulkomaisia. Maisterivaiheessa kurssien opetuskieli on maisema-arkkitehtuuria lukuun ottamatta englanti, ja Aalto-yliopistossa myös käytännön työkieli on muuttunut englanniksi. Syksyllä 2022 Aalto-yliopiston arkkitehtuurin laitoksella työskentelee akateemisia henkilöitä 65, opiskelijoita on yhteensä noin 750.

Viimeisin opetusohjelmauudistus tehtiin vuonna 2022 opetuksen suoraviivaistamiseksi ja opiskeluaikojen lyhentämiseksi. Toimintaa on niin vanhalla Alvar Aallon suunnittelemalla ”lafkalla”, jossa ovat opiskelijoiden piirustussalit ja luentosalit, kuin uuden Väre-rakennuksen kolmannessa kerroksessa. Pajoja käytetään sekä Väreen alakerrassa että Metallimiehenkujalla.

Otaniemestä on muodostunut vilkas, kansainvälinen kampus, jonne arkkitehtuurin opiskelu on kuulunut kampuksen perustamisesta lähtien.