Liito-oravan
jäljillä
Aalto-yliopiston kampus sijaitsee luonnonsuojelualueen kyljessä. Lähdimme asiantuntijan kanssa retkelle kuulemaan, mikä tekee siitä ainutlaatuisen – ja mitä luontokadolle on tehtävissä.
Ensimmäinen pysähdys tulee, kun matkaa on tehty tuskin 50 metriä.
”Pikkukäpylinnun ääni”, sanoo Roland Vösa epäröimättä ja tiirailee valtavan kuusen latvaan.
”Sillä on iso, vahva ristinokka, jolla se avaa kuusenkäpyjen vahvat suomut. Pikkukäpylintu vaihtaa paikkaa ruoan mukana ja on aikaisimpia pesijöitämme – tekee pesän jo helmikuussa.”
Metsähallituksen erikoissuunnittelijana työskentelevä Vösa on lupautunut oppaaksi Aalto-yliopiston kampuksen kyljessä sijaitsevalle Laajalahden luonnonsuojelualueelle. Vuonna 1979 perustetun ja neljästi laajennetun alueen koko on 180 hehtaaria eli noin 250 jalkapallokentän verran. Suurin osa siitä on matalaa merenlahtea, mutta alueella on myös laaja ruovikkoalue sekä rantaniittyjä ja
-lehtoja.
Viime keväänä suojeltiin myös sen kyljessä oleva Villa Elfvikin vanhaksi metsäksi kutsuttu 20 hehtaarin alue.
”Harvassa paikassa pääkaupunkiseudulla pääsee näin helposti vanhaan, luonnontilaiseen metsään”, Roland Vösa sanoo.
Paljastavat papanat
Astumme hiekkatieltä metsäpolulle.
Roland Vösa pysähtyy pystyyn kuolleen puun eli pystypökkelön viereen. Sen pinta on täynnä risteileviä uria. Vösa kertoo, että ne ovat kaarnan alla ollutta ravinteikasta kerrosta syöneiden toukkien tekemiä käytäviä. Toukat taas ovat monien lintujen, kuten lähistöllä puuta paukuttavan palokärjen herkkua.
Luonnonsuojelualueen lajikirjo on valtava. Alueella on tavattu yli 300 lintulajia, joista vajaa sata pesiviä. Kasvilajeja on satoja, samoin selkärangattomia.
Yksi lajikirjon salaisuus on metsän luonnontilaisuus.
”Täällä on kaikki luonnontilaisen metsän tunnusmerkit”, Vösa kertoo.
”Pystypökkelöiden lisäksi kuolleita maapuita eli paljon lahopuuta, joka tarjoaa eläimille ravintoa ja pesäpaikkoja, sekä paljon eri-ikäisiä ja -lajisia puita.”
Yksi sopivista puista riippuvainen metsän asukki on liito-orava. Se tekee pesänsä mieluiten haavassa olevaan vanhaan tikankoloon ja hakee suojaa suurista vanhoista kuusista.
”Paras tapa bongata liito-orava onkin tiirailla puiden tyveä ja katsoa, näkyykö maassa pieniä keltaisia papanoita” Vösa vinkkaa.
Urosten reviiri voi olla jopa 60 hehtaaria, naaraiden siitä vain kymmenesosa. Laajalahden metsän lisäksi liito-oravahavaintoja on tehty myös Otaniemen kampuksella.
Liito-orava viihtyy varttuneessa kuusivaltaisessa sekametsässä. Kuva: Ari Seppä
Liito-orava viihtyy varttuneessa kuusivaltaisessa sekametsässä. Kuva: Ari Seppä
Uhanalainen liito-orava on tiukasti suojeltu sekä EU:n luontodirektiivin että Suomen luonnonsuojelulain perusteella, ja sen lisääntymis- ja levähdyspaikkojen hävittäminen on kiellettyä. Liito-oravaa uhkaa kuitenkin sama ongelma kuin monia muitakin lajeja: elinympäristöjen pirstoutuminen.
”Liito-orava voi liitää 80 metrin matkan, mutta se ei mielellään lähde ylittämään esimerkiksi hakkuuaukeaa”, Vösa selittää.
”Luonnontilaisia metsiä on vähän ja ne ovat yhä kauempana toisistaan. Pirstaloituminen on vähentänyt radikaalisti esimerkiksi metsäkanalintujen määrää, ja kuukkeli on hävinnyt eteläisestä Suomesta kokonaan.”
Siemenpankkeja ja antibioottitehtaita
Sotiin asti luonnontilaista metsää oli Suomessa paljon kaikkialla ja se kelpasi mainiosti myös metsäteollisuudelle. Suurimmat, hirsiksi sopivat rungot kaadettiin talvisin, ja hevoset vetivät ne läheiseen joen- tai merenrantaan odottamaan kesää ja sahalle uittamista.
Sotien jälkeen Suomi alkoi maksaa Neuvostoliitolle sotakorvauksia muun muassa vanerilla ja sellulla, joiden materiaaliksi kelpasi nuorempi, höttöisempi puu. Metsäteiden ja rekkojen ansiosta metsää voitiin kaataa muualtakin kuin vesireittien varsilta, ja avohakkuisiin perustuvasta tehometsätaloudesta tuli nopeasti Suomen vaurastumisen perusta.
Nyt intoa ja painetta jatkuvaan kasvatukseen palaamiseen on yhä enemmän, mutta Vösa muistuttaa, ettei se ole helppoa tai nopeaa.
”Jatkuva kasvatus lähtee siitä, että on eri ikäistä puustoa. Kun avohakkuusta siirrytään jatkuvaan, ei aluksi ole mitään kaadettavaa.”
Tasakokoista runkoa kasvaviin teollisuusmetsiin tottuneelle luonnontilainen metsä voi olla hankalasti kuljettava.
Polun poikki kaatuneeseen jättikuuseen on sahattu kulkijoiden mentävä aukko.
Vyötäröön ulottuvlla rungolla kasvaa sammalta, ja juurakkoon kiinnitetty kyltti kertoo syntymävuoden: 1860. Puolitoista vuosisataa on kuuselle melkoinen saavutus, sillä juuria maanpintaa myöten kasvattavana se kaatuu herkästi kovassa tuulessa.
Maassa on siemenpankki. Kun suuri puu kuolee ja maata paljastuu juurten alta, saavat siellä olevat siemenet mahdollisuuden itää ja kasvaa.
Rungon pinnalla on myös erilaisia kääpiä.
”Puuta hajottaessaan ne joutuvat kilpailemaan bakteerien kanssa ravinnosta. Tutkimuksissa on havaittu, että ne erittävät antibioottisia aineita, joiden käyttöä tutkitaan tällä hetkellä sairauksien kuten syöpien hoidossa”, Roland Vösa kertoo.
Alkuhäristä alkuperäiskarjaan
Metsän reunassa seisoo vankka lintutorni. Ensimmäiseen kerrokseen noustaan leveää luiskaa pitkin, ylimpään kerrokseen jyrkkiä portaita.
Otaniemi ja Aalto-yliopiston rakennukset näkyvät ruovikon ja rantaniityn kehystämän lahden toisella puolella.
Natura 2000 -verkostoon kuuluva Laajalahti on linnustoltaan kansainvälisestikin arvokas merenlahti, jonka kautta muuttaa esimerkiksi paljon Pohjois-Venäjällä pesiviä vesilintuja.
” Vesilinnut ja kahlaajat voivat muuttaa tuhansien kilometrien etappeja pesimis- ja talvehtimisalueiden välillä. Muuttomatkan varrella olevat levähdys- ja ruokailupaikat ovat niille elintärkeitä, mutta Etelä-Suomessa niitä on enää todella vähän jäljellä”, Vösa kertoo.
Vielä sata vuotta sitten Etelä-Suomen rannikolla näytti täysin erilaiselta. Paikkatietoikkunan vanhat ilmakuvat paljastavat, että 30-luvulla esimerkiksi Lauttasaarta, Otaniemeä ja Tapiolaa reunustivat pellot ja rantaniityt.
Merenrantaniityt syntyivät viimeisen jääkauden väistyttyä. Muinoin niitä Euroopassa laidunsivat alkuhärät, visentit ja villihevoset. Myös entisajan karjankasvatus edisti niittyjen säilymistä: karja sai niityiltä ravintoa ja viljelijä lannoitti läheiset pellot karjanlannalla. Tehomaatalous vähensi niittyjen ja laitumien tarvetta.
”Nyt tilalla on ruohokenttiä ja kerrostaloja. Rantaniittyjen määrä on vähentynyt 99 prosenttia sadassa vuodessa, ja säilyneetkin niityt ovat alkaneet kasvaa monin paikoin ruovikkoa rehevöitymisen takia”, Vösa kertoo.
Laajalahdella perinnemaiseman ennallistamisessa auttaa itäsuomenkarja eli kyyttö.
Tammisaarelaiset kyytöt viettävät kesän kahdella laitumella: lehmät ja vasikat lähempänä Villa Elfvikin luontotaloa ja sonnit Otaniemen tuntumassa. Kesän aikana ne popsivat hehtaareittain niittyjen ruohoa. Avautuneilla rantaniityillä pesivät esimerkiksi töyhtöhyypät ja punajalkaviklot. Hyönteisille kyyttöjen lantakasat ovat paratiisi.
Luonnon monimuotoisuuden hupeneminen on ympäristöasiantuntijoiden mukaan vähintään yhtä vakava uhka kuin ilmastonmuutos. Suunnan kääntäminen vaatii isoja muutoksia esimerkiksi maatalouteen, energiantuotantoon ja rakentamiseen sekä päättäväisiä suojelutoimia.
Tällä hallituskaudella alkanut Helmi- elinympäristöohjelma on Vösan mukaan Suomelta harppaus oikeaan suuntaan.
”Siinä kunnostetaan ja ennallistetaan monenlaisia elinympäristöjä. Tähän asti luonnonsuojelua on valtion puolelta pyöritetty pikkurahoilla, joten yli 100 miljoonaa on todella iso panostus.”
Teksti Minna Hölttä
Kuvat ja videot Katja Rönkkö
Built with Shorthand